Ingrediens
Neidonhiuspuu eli ginkgo biloba on kasvikunnan omalaatuisimpia puita. Se ei ole kasvitieteellisesti lehtipuu eikä havupuu, vaan viimeinen elossa oleva laji omassa lahkossaan ja koko kaaressaan. Viuhkamaisen lehden tunnistaa kerran nähtyään, ja puun tarina kulkee Kiinan temppelipuutarhoista suurkaupunkien bulevardeille, japanilaisen keittiön herkkuihin ja Hiroshiman raunioihin. Tässä artikkelissa käydään läpi, millainen kasvi neidonhiuspuu on, mistä se on kotoisin, kasvaako se Suomessa, miten sen siemeniä käytetään ruoanlaitossa ja miten lehdistä valmistetaan uutetta.
Elävä fossiili — puu ilman lähisukulaisia
Lähes kaikilla puilla on runsaasti sukulaislajeja. Neidonhiuspuulla ei ole yhtäkään. Se on ainoa nykyisin elävä laji Ginkgo-suvussa, Ginkgoaceae-heimossa, Ginkgoales-lahkossa ja Ginkgophyta-kaaressa. Koko kasvitieteellinen luokitteluhaara kapenee siis yhdeksi ainoaksi lajiksi, ja juuri siksi puuta kutsutaan eläväksi fossiiliksi.
Iästä liikkuu monenlaisia lukuja, ja ne kannattaa erottaa toisistaan. Ginkgoales-lahkon vanhimmat tunnistettavat fossiilit ovat varhaiselta permikaudelta, yli 290 miljoonan vuoden takaa. Ginkgo-suku itse ilmestyy fossiiliaineistoon keskijurakaudella noin 170 miljoonaa vuotta sitten. Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus kuvaa lajia yhdeksi maailman vanhimmista kasvilajeista, joka kehittyi yli 200 miljoonaa vuotta sitten. Luvut vaihtelevat siis sen mukaan, puhutaanko lahkosta, suvusta vai lajista — mutta kaikilla mittareilla kyse on sukulinjasta, joka oli olemassa jo kauan ennen nykyisiä lehtipuita.
Miltä neidonhiuspuu näyttää
Neidonhiuspuu kasvaa tavallisesti 20–35 metrin korkuiseksi, ja Kiinassa on mitattu yli 40-metrisiä yksilöitä. Nuorena puu on kapea ja hieman harvaoksainen, vanhempana leveämpi ja tuuheampi.
Lehti on puun tunnusmerkki. Se on viuhkamainen, tavallisesti 5–10 senttimetriä leveä ja toisinaan jopa 15 senttimetriä. Lehden suonitus on halkihaarainen: lehtiruodista lähtee kaksi suonta, jotka haarautuvat toistuvasti kahtia eivätkä yhdisty toisiinsa verkoksi niin kuin useimpien lehtipuiden lehdissä. Rakenne on kasvitieteellisesti alkeellinen ja hyvin vanha. Monissa lehdissä on lisäksi keskeltä lovi, joka jakaa viuhkan kahteen liuskaan. Juuri siihen viittaa lajinimi biloba, joka tulee latinan sanoista bis eli kahdesti ja loba eli liuska.
Syksyllä lehdet muuttuvat kirkkaan keltaisiksi ja varisevat. Vaikka lehtien pudottaminen tuo mieleen lehtipuun, neidonhiuspuu on paljassiemeninen kasvi eikä kuulu lehtipuihin sen enempää kuin havupuihinkaan. Se muodostaa oman ryhmänsä, jolla ei ole nykyisiä vastineita.
Hede- ja emipuut — ja miksi kaduille istutetaan lähes vain hedepuita
Neidonhiuspuu on kaksikotinen: hede- ja emikukat kasvavat eri yksilöissä. Emipuut tuottavat luumumaisia siemeniä, joiden lihava ulkokuori sisältää voihappoa. Kypsyessään ja maahan varistessaan kuori haisee voimakkaan epämiellyttävästi, ja hajua on kuvattu eltaantuneeksi voiksi.
Tästä syystä puistoihin, bulevardeille ja katujen varsille istutetaan lähes yksinomaan hedeyksilöitä. Sama käytäntö mainitaan sekä kansainvälisissä lähteissä että Luomuksen kasvikuvauksessa. Taimikaupassa neidonhiuspuun sukupuolta ei aina tiedetä ennen kuin puu on kasvanut vuosia, mistä syystä katupuiksi tarkoitetut yksilöt lisätään usein varttamalla tunnetusta hedepuusta.
Nimen tarina ja puun ikä
Neidonhiuspuun suomenkielinen nimi tulee lehden muodosta: se muistuttaa neidonhiussaniaisen (Adiantum capillus-veneris) lehdykkää, ja samasta vertauksesta juontuu myös englannin maidenhair tree. Kiinalaiset vanhat nimet viittaavat sen sijaan siemeneen ja tarkoittavat hopea- tai valkohedelmää.
Sana ginkgo puolestaan on syntynyt kirjoitusvirheestä. Saksalainen lääkäri ja luonnontutkija Engelbert Kaempfer näki puun ensimmäisen kerran vuonna 1690 Nagasakin temppelipuutarhoissa ja esitteli lajin Euroopalle teoksessaan Amoenitates Exoticae vuonna 1712. Japanilainen nimi 銀杏 äännetään gin kyō, mutta Kaempferin kirjaan päätyi muoto ginkgo. Kun Carl von Linné kuvasi lajin vuonna 1771, hän otti käyttöön juuri tämän kirjoitusasun, ja virhe vakiintui tieteelliseksi nimeksi. Lajinimen biloba Linné muodosti lehden kaksiliuskaisuuden mukaan.
Puu on myös pitkäikäinen. Tunnetaan yksilöitä, jotka ovat yli 1 600 vuotta vanhoja, ja vanhimpien elossa olevien puiden iäksi on arvioitu yli 3 500 vuotta. Vuonna 2020 julkaistussa tutkimuksessa havaittiin, että jopa 667 vuoden ikäiset puut jatkoivat kasvuaan eikä niissä näkynyt geneettisiä merkkejä vanhenemisesta. Se selittää osaltaan, miksi temppelien pihoilla kasvavat yksilöt ovat voineet seistä samalla paikalla vuosisatoja.
Kiinasta maailman suurkaupunkeihin
Laji on kotoisin Kiinasta. Luonnonvaraisena se on siellä uhanalainen, ja on esitetty, että buddhalaisten temppelien puutarhat ovat osaltaan pelastaneet lajin: puuta on kasvatettu temppelialueilla Kiinassa, Japanissa ja Koreassa vuosisatoja. Sieltä se levisi puutarhoihin ja puistoihin muualle maailmaan.
Nykyään neidonhiuspuu on tavallinen katupuu suurkaupungeissa. Syy on käytännöllinen: laji sietää poikkeuksellisen hyvin ilmansaasteita, ahdasta kasvutilaa ja kaupunkiympäristön muita rasituksia, ja siksi sitä käytetään paljon katu- ja puistopuuna eri puolilla maailmaa. Lehden muoto on samalla ollut suosittu aihe koruissa, veistoksissa ja kuvataiteessa.
Hiroshiman puut
Hiroshimassa kasvaa yhä puita, jotka olivat paikallaan elokuussa 1945. Kaupungissa on rekisteröity noin 170 tällaista puuta, joita kutsutaan japaniksi nimellä hibakujumoku. Niiden joukossa on kuusi neidonhiuspuuta, jotka kasvoivat 1–2 kilometrin etäisyydellä räjähdyskeskuksesta ja jotka ovat edelleen elossa. Puut ovat muun muassa Hōsenbōn, Anraku-jin, Myōjinin ja Jōsei-jin temppeleiden alueilla, Shukkei-enin puutarhassa ja entisen Sendan koulun tontilla.
Tarina kerrotaan usein liioitellussa muodossa, joten kannattaa olla tarkkana: neidonhiuspuu ei ollut ainoa selviytyjä eikä lähin. Lähimmät säilyneet puut olivat itkupaju noin 370 metrin ja kiiltopensasorapihlaja noin 410 metrin päässä räjähdyskeskuksesta. Neidonhiuspuiden tarina on silti poikkeuksellinen, ja niiden siemeniä on jaettu kasvitieteellisiin puutarhoihin eri puolille maailmaa.
Kasvaako neidonhiuspuu Suomessa?
Kasvaa, mutta vain aivan eteläisimmässä osassa maata. Luomuksen mukaan neidonhiuspuuta voi kasvattaa Suomen menestymisvyöhykkeellä I eli Ahvenanmaalla ja lounaisimmassa kulmassa. Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa Helsingissä puita on kasvanut menestyksekkäästi useita vuosikymmeniä.
Turussa neidonhiuspuu kasvaa Puistokatu 3:n kohdalla, ja lisäksi Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa on pari pientä puuta. Suomen oloissa puu jää selvästi kotiseutuaan pienemmäksi: arvioitu lopullinen korkeus on noin 5–10 metriä, kun se Kiinassa yltää kolmenkymmenen metrin yli. Ilmasto siis rajoittaa kasvua, mutta ei estä sitä.
Siemenet itäaasialaisessa keittiössä
Puuainesta ja lehtiä ei ruoanlaitossa käytetä, mutta siemenet ovat itäisessä Aasiassa arvostettu raaka-aine. Japaniksi niitä kutsutaan nimellä ginnan. Haisevan ulkokuoren alta paljastuu kova siemenkuori, joka aukeaa höyryttämällä tai paahtamalla, ja sisällä oleva ydin muistuttaa väriltään ja rakenteeltaan pistaasipähkinää.
Kiinassa siemeniä käytetään riisipuurossa ja juhla-aterioilla, muun muassa kasvisruoassa nimeltä Buddha's delight. Japanissa niitä lisätään höyrytettyyn muniruokaan chawanmushi, ja izakaya-ravintoloissa suolalla grillatut siemenet ovat tavallinen pikkusuolainen. Koreassa siemeniä paistetaan pannulla ja käytetään koristeena esimerkiksi sinseonro-ruoassa.
Määrillä on merkitystä. Siemenet sisältävät ginkgotoksiinia eli 4'-O-metyylipyridoksiinia, joka ei hajoa kuumennettaessa. Suuriin kerta-annoksiin ja pitkään jatkuneeseen runsaaseen käyttöön on liitetty myrkytystapauksia, joiden oireina on kuvattu kouristuksia. Siksi siemeniä syödään perinteisesti kypsennettyinä ja pieniä määriä kerrallaan, ei kourallisittain naposteltuna. Tuoreiden siementen käsittely voi lisäksi aiheuttaa herkille ihottumaa.
Lehdistä uutteeksi
Ravintolisissä ja kasvirohdosvalmisteissa käytetään lehtiä, ei siemeniä. Lehdet kerätään, kuivataan ja uutetaan, minkä jälkeen uute kuivataan jauheeksi. Euroopan lääkeviraston EMA:n kokoamassa neidonhiuspuun lehteä koskevassa monografiassa kuvattu kuivauute valmistetaan asetoni-vesiseoksella (asetoni 60 % m/m), ja lehtien ja valmiin uutteen suhde on 35–67:1. Toisin sanoen kymmenistä kiloista lehtiä syntyy yksi kilo uutetta.
Lehdet sisältävät muun muassa flavonoideja ja terpenoideja, ja uutteet vakioidaan yleensä näiden aineiden pitoisuuden mukaan, jotta erä vastaa toista. Uuttaminen on siis ennen kaikkea tapa saada aikaan tasalaatuinen ja mitattava raaka-aine.
Turvallisuus ja yhteisvaikutukset
Neidonhiuspuun lehtiuutteesta on olemassa eurooppalainen kasvirohdosmonografia, ja siinä käsitellään myös varotoimia. Monografian mukaan lehtiuutevalmisteet voivat lisätä alttiutta verenvuodolle, ja käyttö suositellaan lopetettavaksi varmuuden vuoksi 3–4 vuorokautta ennen leikkausta.
Yhteiskäyttöön veren hyytymiseen vaikuttavien lääkkeiden, kuten antikoagulanttien ja verihiutaleiden toimintaan vaikuttavien lääkkeiden, kanssa suhtaudutaan monografiassa varauksella: seurantaa suositellaan, kun käyttö aloitetaan, kun annos muuttuu ja kun käyttö lopetetaan. Raskauden aikana lehtiuutteen käyttöä ei suositella, ja vakiintuneen lääkkeellisen käytön osalta se on monografiassa vasta-aiheinen.
Nämä ovat yleisiä huomioita, eivät hoito-ohjeita. Jos käytät säännöllisesti reseptilääkkeitä, keskustele lääkärin tai apteekin kanssa ennen kuin otat käyttöön uuden ravintolisän.
Neidonhiuspuu Wellvitan valikoimassa
Wellvitan tuotteista neidonhiuspuun lehtiuutetta sisältävät Tempozil ja Cirkulet.
Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota eikä terveellisiä elämäntapoja.
