Ingrediens
Hibiskus tunnetaan Suomessa kahdesta hyvin erilaisesta yhteydestä: ikkunalaudalla kukkivasta kiinanruususta ja syvänpunaisesta, hapokkaasta juomasta, jota myydään teehyllyllä hibiskuksen tai rosellin nimellä. Kyse on kuitenkin kahdesta eri lajista. Hibiscus on suuri suku, johon kuuluu satoja lajeja, ja juomaksi käytetään niistä yhtä ainoaa. Tässä artikkelissa käydään läpi, mikä kasvi tuo juomalaji on, mitä sen osaa oikeastaan käytetään, mistä väri ja happamuus tulevat, miten hibiskusta juodaan eri puolilla maailmaa ja mitä hibiskuksia suomalaisessa kodissa ja puutarhassa voi kasvattaa.
Mikä kasvi teehibiskus on?
Juomaksi käytettävän lajin nimi on teehibiskus, tieteelliseltä nimeltään Hibiscus sabdariffa L. Kansainvälisessä kaupassa siitä käytetään usein nimeä roselli tai roselle, ja Suomen Lajitietokeskus tuntee sen nimellä teehibiskus. Laji kuuluu malvakasvien heimoon (Malvaceae), samaan heimoon kuin malvat ja puuvilla.
Teehibiskus on yksi- tai monivuotinen ruoho tai puutuvatyvinen puolipensas, joka kasvaa noin kahden, parhaimmillaan runsaan kahden ja puolen metrin korkuiseksi. Varsi on pysty ja haarova, usein punertava. Lehdet ovat kierteisesti sijoittuneet ja syvään liuskaiset, kolme- tai viisiliuskaiset, pituudeltaan noin 8–15 senttimetriä. Kukat ovat kookkaita, halkaisijaltaan 8–10 senttimetriä, ja niiden terälehdet ovat valkoiset tai vaaleankeltaiset ja tyveltään tummanpunaiset. Kasvi on lyhyen päivän kasvi: se aloittaa kukinnan vasta päivien lyhetessä, mikä sitoo viljelyn tarkkaan vuodenaikaan.
Käytössä ei ole kukka vaan verhiö
Yleisin väärinkäsitys koskee sitä, mitä kasvinosaa hibiskusjuomassa on. Kuivatut punaiset palaset eivät ole kukan terälehtiä. Ne ovat verhiö eli verholehtien muodostama kehä, joka ennen kukintaa suojasi nuppua. Kun terälehdet ovat lakastuneet, verhiö ei kuihdu vaan päinvastoin paisuu, muuttuu paksuksi ja mehevähköksi ja saa syvän karmiininpunaisen värin. Kypsä verhiö on noin 3–3,5 senttimetriä pitkä ja sulkee sisäänsä siemenkodan.
Juuri tämä paksuuntunut verhiö poimitaan. Se irrotetaan käsin siemenkodan ympäriltä, tavallisesti noin 10–20 vuorokautta kukinnan jälkeen, jolloin verhiö on täysikokoinen mutta vielä mureä. Myöhemmin poimittu verhiö puutuu ja on hankalampi käsitellä.
Mistä punainen väri ja hapokkuus tulevat?
Verhiön värin selittävät antosyaanit, kasvikunnassa laajalti esiintyvä punaisten ja sinipunaisten väriaineiden ryhmä. Teehibiskuksesta on tunnistettu muun muassa delfinidiini-3-sambubiosidi ja syanidiini-3-sambubiosidi. Antosyaanit ovat happamuudelle herkkiä väriaineita: happamassa juomassa sävy on kirkkaan rubiininpunainen, ja emäksisemmässä ympäristössä se kääntyy sinertävän violettiin. Sama ilmiö näkyy keittiössä, kun hibiskushauteeseen puristaa sitruunaa.
Hapokkuus taas tulee orgaanisista hapoista. Verhiössä on sitruunahappoa, omenahappoa, viinihappoa, hydroksisitruunahappoa sekä lajin mukaan nimettyä hibiskushappoa. Yhdistelmä tekee juomasta poikkeuksellisen kirpeän — maku muistuttaa monen mielestä karpaloa tai raparperia. Koska teehibiskus ei ole teepensas Camellia sinensis, hibiskushauteessa ei ole lainkaan kofeiinia, vaikka siitä puhutaan teenä.
Alkuperä ja leviäminen
Teehibiskuksen alkuperäalueeksi arvioidaan Afrikka ja todennäköisimmin Länsi-Afrikka. Sieltä laji levisi 1500- ja 1600-luvuilla Aasiaan ja Karibialle, ja nykyään sitä viljellään laajasti muun muassa Sudanissa, Egyptissä, Nigeriassa, Senegalissa, Meksikossa, Thaimaassa ja Kiinassa. Verhiöiden ohella kasvista käytetään muuallakin: lehtiä syödään useissa aasialaisissa ja afrikkalaisissa keittiöissä vihanneksena, ja varren niinisyistä on perinteisesti punottu köyttä.
Hibiskusjuoma maailmalla
Harva kasvi esiintyy yhtä monella nimellä. Egyptissä ja Sudanissa juoma on karkade, ja Egyptissä häitä on tapana juhlistaa lasillisella sitä. Meksikossa ja Keski-Amerikassa puhutaan agua de Jamaicasta, joka tarjoillaan jääkylmänä ja makeutettuna. Länsi-Afrikassa nimet vaihtelevat maittain: Senegalissa ja Burkina Fasossa bissap, Nigeriassa zobo, Ghanassa sobolo. Karibialla juomaa kutsutaan nimellä sorrel, ja Jamaikalla se kuuluu joulunajan pöytään. Italiassa nimi on carcadè.
Valmistustapa vaihtelee saman verran. Kuivattuja verhiöitä haudutetaan kuumassa vedessä tai uutetaan kylmänä useita tunteja. Juoma tarjoillaan sekä kuumana että jäiden päällä, ja mausteina käytetään tavallisesti sokeria, inkivääriä, mintunlehtiä, neilikkaa, limeä tai appelsiininviipaleita. Makeutus ei ole sattumaa: pelkkä haude on useimmille selvästi liian kirpeä.
Näin hibiskushauteen tekee kotona
Kuivattua verhiötä tarvitaan noin 1–2 teelusikallista kupillista kohti. Kuumassa vedessä haudutusaika on 5–10 minuuttia; mitä pidempään haude seisoo, sitä hapokkaampi ja tummempi siitä tulee. Kylmäuutteen voi jättää jääkaappiin muutamaksi tunniksi tai yön yli, jolloin maku jää pehmeämmäksi. Hauteen voi maustaa hunajalla, sokerilla tai appelsiinilla, ja lopuksi jäljelle jääneet verhiöt voi käyttää hilloihin tai jälkiruokakastikkeisiin sen sijaan että ne heittäisi pois.
Sadonkorjuu, kuivaus ja uutteen valmistus
Viljelyssä teehibiskus kasvattaa lehvästöä ensin noin 8–12 viikkoa, ja kukinta alkaa vasta päivänpituuden lyhetessä. Verhiöt poimitaan käsin, koska kone ei erota kypsää verhiötä raa'asta. Poiminnan jälkeen ne on käsiteltävä nopeasti: tuoreena verhiöt säilyvät kylmässä ja kosteassa varastossa vain runsaan viikon.
Tavallisin säilöntätapa on kuivaus. Perinteisesti verhiöt kuivataan varjossa tai auringossa, teollisesti ilmakuivurissa, ja lämpötila pidetään yleensä enintään noin 45 asteessa. Syy on väriaineissa: antosyaanit haalistuvat kuumuudessa ja valossa, joten kuivattu tavara säilytetään tiiviissä ja läpinäkymättömässä pakkauksessa. Kuivattaessa massa kutistuu voimakkaasti, ja kilo kuivattua verhiötä vaatii moninkertaisen määrän tuoretta.
Ravintolisiin ja juomasekoituksiin teehibiskus päätyy usein uutteena. Kuivattu verhiö uutetaan vedellä tai veden ja etanolin seoksella, uute suodatetaan ja kuivataan jauheeksi. Prosessin tarkoitus on tekninen: jauhemuodossa raaka-ainetta voidaan annostella tasaisena, punnittuna määränä kapseliin tai tablettiin, ja tuote säilyy paremmin kuin kuivattu kasvinosa sellaisenaan.
Hibiskukset koristekasveina Suomessa
Teehibiskus ei menesty Suomessa ulkona, mutta kaksi muuta suvun lajia on täällä tuttuja.
Kiinanruusu ikkunalaudalla
Kiinanruusu (Hibiscus rosa-sinensis) on peräisin Etelä-Kiinasta, jossa se kasvaa pensaana tai pienenä puuna. Suomessa se yleistyi huonekasvina 1800-luvun puolivälistä alkaen, ja se on edelleen yksi klassisimmista ikkunakasveista. Pääkukinta ajoittuu keväästä syksyyn, ja kasvilamppujen alla se voi kukkia talvellakin. Kiinanruusu vaatii valoisan paikan. Kesällä se kastellaan säännöllisesti niin että multapaakku kastuu kunnolla, ja pinnan annetaan kuivahtaa kastelujen välillä; syksyllä kastelua vähennetään. Lehdistön suihkuttelu auttaa pitämään vihannespunkit loitolla erityisesti talvella. Talven yli kasvi tulee toimeen huoneenlämmössä, mutta viileämpi ja valoisa huone, noin +15 astetta, on sille parempi. Ulkona talvehtiminen ei Suomessa onnistu: laji ei kestä kymmentä astetta kylmempää.
Sinihibiskus puutarhassa
Sinihibiskus (Hibiscus syriacus) on kotoisin Itä-Aasiasta, Koreasta Kiinan kautta Intiaan, ja sitä on viljelty koristepensaana 1600-luvulta lähtien. Se on kesävihanta, monirunkoinen pensas, joka lämpimissä oloissa kasvaa 1,5–4 metrin korkuiseksi; Suomessa se jää selvästi vaatimattomammaksi. Lehdet puhkeavat myöhään, vasta touko–kesäkuussa, ja kukinta ajoittuu loppukesään, elo–syyskuulle lämpösumman mukaan. Kukat ovat torvimaisia, vaaleanpunaisia ja tummatyvisiä.
Sinihibiskuksen talvenkestävyys vastaa USDA-vyöhykkeitä 5–9, mikä tarkoittaa Suomessa käytännössä eteläisintä rannikkoa ja suojaisia kaupunkipihoja. Paikan on oltava aurinkoinen, lämmin ja tuulelta suojattu, jotta versot ehtivät tuleentua ennen talvea, ja pensas tarvitsee talvisuojauksen. Varmin tapa on talvettaa se astiassa viileässä sisätilassa.
Kansalliskukkana ja symbolina
Hibiskus on kansalliskukka useammassa maassa, mutta laji vaihtelee. Malesian kansalliskukka on kiinanruusu, malaijiksi bunga raya, ja se sai asemansa 28. heinäkuuta 1960; kukan viittä terälehteä on tulkittu maan viiden valtioperiaatteen vertauskuvana. Etelä-Korean kansalliskukka mugunghwa puolestaan on sinihibiskus.
Havaijilla hibiskus liitetään yleisesti saariin, mutta osavaltion virallinen kukka ei ole punainen kiinanruusu vaan kotoperäinen keltainen laji Hibiscus brackenridgei, havaijiksi maʻo hau hele. Se vahvistettiin osavaltion kukaksi 6. kesäkuuta 1988.
Intiassa punaisella hibiskuksella on uskonnollinen merkitys: kukkaa käytetään jumalatar Devin palvonnassa, ja erityisesti Bengalissa se liitetään Kaliin. Kukka esiintyy myös tantrisessa perinteessä. Sen sijaan viktoriaanisen ajan Britanniaan liittyvälle kukkasymboliikalle, jota hibiskuksesta usein kerrotaan, ei löytynyt luotettavaa lähdettä, joten sitä ei tässä toisteta.
Turvallisuus ja lääkkeet
Teehibiskusta käytetään maailmalla ennen kaikkea elintarvikkeena, ja hibiskusjuomalla on pitkä käyttöhistoria monessa kulttuurissa. Euroopan lääkevirasto EMA ei ole julkaissut lajille kasvirohdosmonografiaa, eikä Fimean tai Terveyskirjaston aineistosta löytynyt hibiskusta koskevaa ohjeistusta, joten viranomaislähteitä aiheesta on niukasti.
Egyptin lääkeviranomaisen julkaisemassa monografiassa ainoaksi vasta-aiheeksi mainitaan yliherkkyys lajille tai muille malvakasveille. Samassa monografiassa todetaan, että käyttöä raskauden ja imetyksen aikana ei tietojen puutteessa suositella. Hibiskuksen ja eräiden lääkeaineiden, muun muassa malarialääke klorokiinin, samanaikaista käyttöä on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa, mutta johtopäätökset perustuvat pieniin aineistoihin.
Käytännön ohje on yksinkertainen: jos käytät säännöllistä lääkitystä, keskustele lääkärin tai apteekin kanssa ennen kuin otat hibiskusta sisältävän tuotteen tai runsaan päivittäisen hibiskusjuoman osaksi arkeasi.
Hibiskus Wellvitan valikoimassa
Teehibiskusta (Hibiscus sabdariffa) sisältyy Wellvitan tuotteista kahteen: Berryflow ja Hydrolet. Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota eikä terveellisiä elämäntapoja.
