Voikukka – satojen pikkulajien keltainen kevätkasvi

Voikukka on Suomen tunnetuimpia kasveja ja monelle puutarhurille tuttu vieras nurmikon, kukkapenkin ja laattojen saumojen välissä. Kasvitieteellisesti se on kuitenkin paljon kiinnostavampi kuin sitkeä maine antaa ymmärtää: voikukka ei ole yksi laji vaan satojen pikkulajien joukko, se tekee siemeniä ilman pölytystä, ja sillä on suomen kielessä kymmeniä kansanomaisia nimiä. Tässä artikkelissa käydään läpi, millainen kasvi voikukka on, mistä sen nimet tulevat, miten sitä käytetään keittiössä ja mihin vuodenaikaan mitäkin kasvin osaa kerätään.

Millainen kasvi voikukka on

Voikukan kasvitieteellinen nimi on Taraxacum officinale, ja suku Taraxacum kuuluu asterikasvien heimoon (Asteraceae) ja sikurikasvien ryhmään. Samaan laajaan heimoon kuuluvat muun muassa päivänkakkara, koiruoho ja salaatti.

Kasvi kasvaa lehtiruusukkeena maanrajassa. Lehdet ovat pitkulaisia ja karkeasti liuskaisia, ja niiden pituus vaihtelee muutamasta senttimetristä lähes puoleen metriin kasvupaikan mukaan. Ruusukkeen keskeltä nousee ontto, lehdetön kukkavarsi, joka Suomessa jää tavallisesti 10–50 senttimetriin. Varren päässä on yksi keltainen mykerö, joka näyttää yhdeltä kukalta mutta koostuu todellisuudessa kymmenistä pienistä kielikukista.

Kun varsi tai lehti katkeaa, katkaisukohtaan nousee valkoista maitiaisnestettä. Juuri tämä piirre on antanut kasville useita vanhoja nimiä, muun muassa maitiainen. Maan alla kasvilla on paksu paalujuuri, joka ulottuu syvälle ja jonka vuoksi kasvi lähtee kitkiessä helposti katkeamaan.

Mykerö avautuu päivänvalossa ja sulkeutuu yöksi ja pilvisellä säällä. Kukinnan jälkeen se sulkeutuu muutamaksi päiväksi ja avautuu uudelleen tuttuna valkoisena pallona. Jokaisen pienen hedelmän päässä on haiven eli untuvainen purjelaite, jonka avulla siemen kulkee tuulen mukana pitkiäkin matkoja. Rakenne on tehokas: haivenen taakse syntyy lennossa pyörteinen ilmarengas, joka pitää siementä ilmassa poikkeuksellisen kauan. Ensimmäiset keltaiset mykeröt avautuvat Suomessa touko-kesäkuussa, ja yksittäisiä kukkia näkee myöhemmin kesällä ja syksylläkin.

Missä voikukka kasvaa

Voikukka on kotoisin Euraasiasta, ja ihmisen mukana se on levinnyt lähes kaikkialle maailmaan. Suomessa se on yleinen koko maassa, ja kasvupaikoiksi kelpaavat pihat, nurmikot, tienvarret, pellonpientareet, rannat, metsätiet ja kaupunkien asfalttisaumat.

Menestyksen taustalla on kolmen ominaisuuden yhdistelmä. Syvälle ulottuva paalujuuri kestää kuivuutta ja katkeaa kitkiessä helposti niin, että jäljelle jäänyt pätkä kasvattaa uuden ruusukkeen. Maanmyötäinen lehtiruusuke kestää ruohonleikkurin, sillä kasvupiste jää terän alapuolelle. Ja koska siemen syntyy ilman pölytystä, yksikin kasvi riittää perustamaan uuden esiintymän kauas emokasvista.

Sadat pikkulajit ja siemenet ilman pölytystä

Voikukan kiinnostavin piirre ei näy päällepäin. Suurin osa voikukista lisääntyy suvuttomasti: siemen kehittyy ilman edeltävää pölytystä, jolloin jälkeläiset ovat perimältään emokasvin kopioita. Ilmiötä kutsutaan apomiksiaksi.

Tästä seuraa kasvitieteelle hankala tilanne. Kun pienetkin perinnölliset erot periytyvät sellaisinaan eteenpäin eivätkä sekoitu risteytyksissä, jokainen linja säilyy omanaan. Siksi kasvitieteilijät eivät puhu voikukasta yhtenä lajina vaan pikkulajeina. Suomen Lajitietokeskus jakaa maamme voikukat kahteentoista sektioon, joilla on omat suomenkieliset nimensä: ahovoikukat, sarvivoikukat, pohjanvoikukat, luhtavoikukat, sahramivoikukat, mäkivoikukat, niittyvoikukat, islanninvoikukat, laikkuvoikukat, rantavoikukat, lännenvoikukat ja rikkavoikukat.

Pikkulajien kokonaismäärästä esitetyt arviot vaihtelevat. Suomesta on esitetty lukuja 400:sta noin 500:aan pikkulajiin, ja koko maailmassa kuvattuja pikkulajeja on tuhansia. Maallikon on käytännössä mahdotonta erottaa niitä toisistaan, ja määritys vaatii tarkkaa mykerön suomujen, lehden liuskoituksen ja siemenen värin tarkastelua. Tavallisessa puheessa – ja tässäkin artikkelissa – voikukalla tarkoitetaan koko tätä joukkoa.

Leijonanhammas, sängynkastelija ja kultaharja

Harvalla kasvilla on suomen kielessä yhtä monta nimeä. Elias Lönnrot kokosi 1800-luvulla voikukalle kymmeniä kansanomaisia nimiä eri puolilta maata. Joukossa ovat muun muassa höytypää, kultakukka, kultaharja, maitiainen, maitoheinä, pörröpää, villapää, keltaukko, munkinpää, leijonanhammas ja sängynkastelija. Vanha sanonta rakkaasta lapsesta ja monesta nimestä sopii kasviin hyvin.

Suuri osa nimistä kuvaa yksinkertaisesti sitä, miltä kasvi näyttää. Pörröpää ja villapää viittaavat haivenpalloon, kultakukka ja kultaharja mykerön väriin ja maitiainen varresta valuvaan maitiaisnesteeseen.

Leijonanhammas on käännöslaina. Ranskan dent de lion tarkoittaa kirjaimellisesti leijonan hammasta ja viittaa lehden karkeaan, terävään liuskoitukseen; samasta ilmauksesta on kulunut myös englannin dandelion. Sängynkastelija puolestaan on vanhaan kansanuskomukseen perustuva nimi, jolla on suora vastine muissakin kielissä – ranskassa pissenlit ja englannissa piss-a-bed. Nimi kertoo siitä, mitä kasvista aikoinaan ajateltiin, eikä sitä pidä lukea kuvauksena kasvin ominaisuuksista.

Myös tieteellinen nimi kantaa historiaa. Sukunimen Taraxacum arvellaan juontuvan arabian sanasta tarakhshaqūn, joka merkitsee kitkerää yrttiä – ja kitkerä maku on juuri se piirre, jonka voikukan lehdistä tunnistaa. Lajinimi officinale puolestaan viittaa officinaan eli vanhaan luostarin ja apteekin yrttivarastoon. Sama lajinimi toistuu kymmenissä muissa vanhastaan tunnetuissa yrteissä, kuten rohtosalviassa Salvia officinalis.

Voikukka keittiössä

Voikukan kaikki osat ovat syötäviä: lehdet, lehtiruodit, nuput, kukat ja juuri. Käyttö on selvästi vuodenaikaan sidottua, ja sama kasvi antaa keväällä ja syksyllä hyvin erilaisen raaka-aineen.

Lehdet poimitaan kevätkesällä ennen kukintaa, jolloin ne ovat nuoria ja mureita. Maku on kirpeän kitkerä ja muistuttaa rucolaa, ja lehdet sopivat sellaisenaan salaattiin tai keiton lisäksi. Varjopaikassa kasvaneet lehdet ovat miedompia kuin täydessä auringossa kasvaneet. Voikukkasalaatti on tuttu erityisesti ranskalaisesta keittiöstä.

Nuput kerätään silloin, kun ne ovat vielä matalalla lehtiruusukkeen keskellä. Etikkaliemeen säilöttyinä niitä käytetään kapristen tapaan, ja avautumattomia nuppuja voi myös leivittää ja paistaa pannulla.

Kukat poimitaan täyden kukinnan aikaan touko-kesäkuussa. Terälehdistä keitetään voikukkasiirappia, joka tunnetaan yleisesti nimellä voikukkahunaja, koska sen maku ja koostumus muistuttavat hunajaa. Tavallisessa ohjeessa noin litra huuhdeltuja terälehtiä keitetään puolessatoista litrassa vettä, liemi siivilöidään, siihen lisätään kilo sokeria ja mahdollisesti sitruunanmehua, ja seosta keitetään hiljalleen noin tunnin ajan siirapin paksuiseksi. Terälehtiä käytetään myös hillossa ja kakkujen koristeena. Kannattaa huomata, että sana voikukkahunaja tarkoittaa myös aivan toista asiaa: mehiläisten voikukan medestä tekemää hunajaa, joka on väriltään keltaista ja voimakasaromista.

Juuri kaivetaan keväällä tai myöhään syksyllä. Kuivattuna ja paahdettuna siitä valmistetaan kofeiiniton kahvinkorvike, jolla on Suomessa oma sotavuosien historiansa: pula-aikana voikukanjuurta paahdettiin kahvin sijaan. Juuri sisältää inuliinia, fruktoosiyksiköistä koostuvaa kasvien varastohiilihydraattia, jota on myös esimerkiksi sikurissa ja maa-artisokassa. Inuliinipitoisuus on suurimmillaan syksyllä.

Keruukalenteri on lyhyt ja helppo muistaa:

Näin keräät voikukkaa turvallisesti

Voikukka kasvaa mielellään juuri niissä paikoissa, joista sitä ei kannata poimia. Muutama perussääntö riittää:

• Älä kerää vilkkaiden teiden varsilta äläkä parkkipaikkojen reunoilta. Voikukka kerää maaperästä raskasmetalleja.
• Vältä alueita, joilla on käytetty torjunta-aineita, sekä nurmikoita, joita on lannoitettu tai käsitelty rikkakasvien torjuntaan.
• Jätä väliin koirien ulkoilutusreitit ja pihojen kulkuväylät.
• Kysy lupa, jos keräät toisen pihalta. Jokamiehenoikeudet eivät ulotu pihapiiriin.
• Anna kerätyn kukkasaaliin seistä hetki varjossa, jotta kukissa olevat pikkuhyönteiset ehtivät poistua.

Voikukka on helppo tunnistaa, mutta keväällä keltakukkaisia sikurikasveja on niityllä useita. Varmista tunnistus lehtiruusukkeesta, ontosta varresta ja maitiaisnesteestä ennen kuin poimit.

Voikukka ja mehiläiset keväällä

Voikukka kukkii varhain, jolloin kukkivia kasveja on vielä vähän. Suomen Mehiläishoitajain Liitto luokittelee voikukan mehiläisten tärkeäksi ravintokasviksi sekä mesi- että siitepölylähteenä, ja toukokuun kukinta osuu aikaan, jolloin pesät kasvavat nopeasti. Samasta kukinnasta hyötyvät myös kimalaiset ja perhoset.

Tämä on käytännön syy jättää nurmikko keväällä kerran leikkaamatta. Kun voikukat saavat kukkia muutaman viikon, piha tarjoaa pölyttäjille ravintoa juuri silloin, kun sitä on niukasti tarjolla.

Voikukka Wellvitan tuotteissa

Wellvitan Macoform sisältää voikukkauutetta, ja myös Redina sisältää voikukkauutetta. Macoformissa uute on valmistettu voikukan juuresta.

Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota eikä terveellisiä elämäntapoja. Jos käytät säännöllistä lääkitystä tai olet raskaana, keskustele ravintolisien käytöstä lääkärin tai apteekin kanssa.

Muista Ainesosat-blogin kasveista voit lukea lisää esimerkiksi artikkeleista latva-artisokka ja salvia.