Ingrediens
Puna-apila on yksi tutuimmista suomalaisista niittykasveista. Pyöreät punaiset kukinnot näkyvät kesällä pientareilla, laitumilla ja tienvarsilla lähes koko maassa, ja pellolla puna-apila on yksi tärkeimmistä nurmikasvien kumppaneista. Tässä artikkelissa käydään läpi, millainen kasvi puna-apila on, missä se Suomessa kasvaa, miksi se on suomalaisen nurmiviljelyn kannalta poikkeuksellisen arvokas laji ja miten sen kukintoja on käytetty keittiössä.
Millainen kasvi puna-apila on?
Puna-apila (Trifolium pratense) kuuluu hernekasvien heimoon (Fabaceae) eli palkokasveihin. Se on monivuotinen ruohokasvi, joka kasvaa noin 15–60 senttimetrin korkuiseksi. Varsi on pysty tai nouseva ja tavallisesti monihaarainen.
Lehdet ovat kolmilehdykkäisiä. Lehdykät ovat soikeita tai käänteispuikeita, pituudeltaan noin 1–5 senttimetriä, ja niiden keskisuoni on vaalea. Monilla yksilöillä lehdyköissä näkyy vaalea, usein kulmikas laikku, joka on kätevä tuntomerkki maastossa.
Kukinto on lähes pallomainen mykerömäinen pää, halkaisijaltaan noin 20–40 millimetriä, ja väriltään punainen tai punavioletti. Yksittäisessä kukassa on kymmenen hedettä, joista yhdeksän on yhdiskasvuisia ja yksi vapaa. Hedelmä on avautumaton palko, jossa on 1–4 siementä ja joka jää verhiön sisään. Puna-apilalle on tyypillistä, että terälehdet eivät karise kukinnan jälkeen. Kukinta jatkuu Suomessa pitkään, kesäkuusta aina lokakuulle asti.
Kasvin nimi kirjoitetaan vakiintuneesti yhdysmerkillä, mutta arkikielessä ja hakukentissä näkee usein myös muodon puna apila. Kyse on samasta lajista. Puna-apilasta erotetaan kaksi muotoa: niittymuoto var. pratense ja viljelymuoto var. sativum.
Puna-apila Suomen luonnossa
Puna-apila kasvaa lähes koko maassa. Sitä tavataan pelloilla, niityillä, pientareilla, tienvarsilla ja joutomailla, ja se viihtyy sekä hiekkaisilla että multavilla mailla, aurinkoisilla ja puolivarjoisilla paikoilla. Suomen luonnossa laji luokitellaan muinaistulokkaaksi: se on levinnyt maahamme ihmisen toiminnan mukana jo kauan sitten, eikä sitä pidetä alkuperäisenä villikasvina.
Muinaistulokkaan asema kertoo jotain olennaista kasvista. Puna-apila on seurannut ihmistä pelloille, laitumille ja teiden varsille, ja monin paikoin luonnonvarainen ja viljelty kanta elävät vierekkäin: pellolta karannut kasvusto asettuu pientareelle ja jää sinne. Suomessa on siis samaan aikaan kyse sekä niittykasvista että viljelykasvista, eikä rajaa ole aina helppo vetää.
Puna-apilan tavallisimmat sukulaiset suomalaisessa maisemassa ovat valkoapila (Trifolium repens) ja metsäapila (Trifolium medium). Valkoapila on matalampi ja rönsyilevä pihanurmien laji, jonka kukinto on valkoinen tai vaaleanpunertava. Metsäapila muistuttaa puna-apilaa, mutta sen lehdykät ovat kapeampia ja kukinto on tavallisesti tummemman punainen. Kaikki kolme ovat monivuotisia ja kaikki kolme kuuluvat samaan sukuun, apiloihin (Trifolium).
Talvenkestävyys on pohjoisessa ratkaiseva ominaisuus. Puna-apila talvehtii juurakon ja maanpinnan tuntumassa olevien silmujen varassa, ja kylmyys, routa ja kevään jäätymis- ja sulamisvaihtelut verottavat kasvustoa vuosittain. Tästä syystä puna-apilan kasvustot harvenevat useimmiten muutamassa vuodessa, ja apilan osuus nurmessa pienenee nurmivuosien myötä.
Yksi suomalaisen nurmiviljelyn tärkeimmistä palkokasveista
Puna-apilan merkitys suomalaisessa maataloudessa on suurempi kuin moni arvaa. Se on maamme yleisimmin viljelty nurmipalkokasvi, ja sitä kasvatetaan tavallisimmin seoksena heinäkasvien, kuten timotein ja nurminadan, kanssa säilörehu- ja viherlannoitusnurmissa. Seoskasvusto vähentää talvituhojen riskiä ja nostaa nurmen rehuarvoa verrattuna pelkkään heinänurmeen.
Kiinnostavinta on se, mitä tapahtuu maan alla. Puna-apilan juuristossa on nystyröitä, joissa elää typensitojabakteereja — rhizobium-ryhmän bakteereja. Kasvi antaa bakteereille sokereita, ja bakteerit sitovat vastineeksi ilmakehän typpeä kasvin käyttöön. Kyseessä on aito symbioosi, ja sen mittakaava on maatalouden kannalta merkittävä: Luonnonvarakeskuksen mukaan apilan biologinen typensidonta vaihtelee Suomessa paljon ja voi olla 50–200 kiloa typpeä hehtaaria kohti vuodessa. Apilanurmen jälkeen seuraavan viljelykasvin typpilannoitusta voidaan vähentää noin 40–80 kilolla hehtaarilta.
Typensidonta hyödyttää viljelykiertoa kahdella tavalla. Säilörehunurmessa apila tuo typen suoraan satoon, ja viherlannoitusnurmessa kasvusto muokataan maahan, jolloin typpi ja orgaaninen aines jäävät seuraavan kasvin käyttöön. Samalla puna-apilan syvä paalujuuri kuohkeuttaa maata, lisää eloperäistä ainesta ja vilkastuttaa maan mikrobitoimintaa. Näistä syistä puna-apila on erityisen keskeinen kasvi luonnonmukaisessa viljelyssä, jossa väkilannoitetyppi ei ole käytettävissä.
Puna-apila on myös kotimainen valkuaislähde märehtijöille. Sen raakavalkuaispitoisuus on selvästi heinänurmea korkeampi: eräissä vertailuissa noin 205 grammaa kuiva-ainekiloa kohti, kun heinänurmella luku on ollut noin 160 grammaa. Korjuun ajoitus on tarkkaa työtä, sillä sulavuus laskee nopeasti kukinnan alettua. Jos apila on sadon pääkasvi, niitto ajoitetaan apilan kasvuasteen eikä heinien mukaan.
Pohjoisissa oloissa lajikevalinta ratkaisee paljon. Kotimaisiin olosuhteisiin jalostetut lajikkeet kestävät talvea paremmin kuin tuontilajikkeet. Siemenhuolto on silti haaste: vain noin viidesosa Suomessa kylvettävästä puna-apilan siemenestä on kotimaista.
Kimalaiset, mehiläiset ja apilan kukka
Puna-apilan kukka on rakenteeltaan kapea ja pitkä torvi, ja se asettaa pölyttäjilleen selvän vaatimuksen: medelle pääsee käsiksi vain riittävän pitkällä kielellä. Juuri siksi kimalaiset ovat puna-apilan tehokkaimpia pölyttäjiä. Niiden kieli on pitkä, ja ne työskentelevät apilapellolla nopeasti.
Mehiläisillä on lyhyempi kieli ja hitaampi kukkavierailu, mutta ne eivät ole merkityksettömiä: mehiläisten osuudeksi puna-apilan siemensadon tuotannosta on arvioitu noin 30 prosenttia, ja siementuotantoon suositellaan 4–5 pesää hehtaarille. Pölytyksen on tapahduttava 2–4 vuorokauden kuluessa kukan avautumisesta, ja kukinta ajoittuu pölytyksen kannalta kesä–elokuulle. Mehiläisten puna-apilasta keräämä siitepöly on väriltään ruskeaa.
Puna-apila on siis samaan aikaan rehukasvi, maanparannuskasvi ja pölyttäjien ruokapöytä. Harvalla peltokasvilla on yhtä monta roolia.
Apila kansanperinteessä
Apila on yksi harvoista kasveista, jonka symboliikan tuntevat käytännössä kaikki. Kolmilehdykkäinen lehti on kristillisessä perinteessä yhdistetty Pyhään kolminaisuuteen, ja apila tunnetaan erityisesti Irlannin kansallissymbolina, johon liittyy Pyhän Patrickin tarina. Neljä lehdykkää kasvattanutta yksilöä on monissa kulttuureissa pidetty onnen merkkinä, ja tähän liittyy myös kertomus Eevasta, joka olisi ottanut nelilehtisen apilan mukaansa paratiisista.
Perinteen kohteena on useimmiten valkoapila, joka on pihanurmien tavallisin apilalaji ja siksi se, jonka joukosta nelilehtistä etsitään. Puna-apila jakaa saman perusrakenteen, ja siitäkin löytyy toisinaan poikkeavia, neljälehdykkäisiä yksilöitä. Kyse on kasvun aikaisesta poikkeamasta, ei omasta lajistaan.
Puna-apilan kukat keittiössä
Puna-apilan kukinnot ja nuoret lehdet ovat syötäviä. Kukintoja on käytetty yrttiteejuomien osana: kukat kuivataan ja niistä haudutetaan juoma kuten muistakin kuivatuista kukista ja lehdistä. Tuoreet kukinnot sopivat myös syötäväksi koristeeksi salaatin, keiton tai jälkiruoan päälle, ja lehtiä on käytetty salaattien ja pataruokien joukossa.
Sadonkorjuun ajankohta on kesä, kukinnan alkupuolella. Kukinnot irtoavat helposti käsin, ja poimimiseen kannattaa valita paikka, joka on kaukana vilkkaista teistä ja käsitellyistä pelloista. Puhtaista kukinnoista ei tarvitse pestä mitään pois, mikä helpottaa kuivausta.
Kukinnot poimitaan täydessä kukassa kuivana päivänä ja kuivataan varjoisassa, ilmavassa paikassa. Kuivatut kukinnot säilytetään tiiviissä astiassa valolta suojassa. Maku on mieto ja hieman heinäinen, ja väri on kuivattunakin kaunis — se on iso osa syytä, miksi kukintoja käytetään koristeena.
Kukinnosta uutteeksi
Ravintolisissä puna-apilaa käytetään uutteena. Uutteen valmistus on mekaaninen ja kemiallinen prosessi: kasviaines kuivataan ja rouhitaan, minkä jälkeen liukoiset yhdisteet irrotetaan liuottimen — tavallisesti veden ja etanolin seoksen — avulla. Liuotin haihdutetaan pois, ja jäljelle jää väkevöity uute, jonka koostumus voidaan mitata ja vakioida erästä toiseen. Vakiointi on koko menetelmän pointti: kuivatun kasvin koostumus vaihtelee kasvupaikan, sadonkorjuuajan ja säiden mukaan, kun taas uutteesta voidaan valmistaa tasalaatuista.
Puna-apilan kemiallisessa koostumuksessa tunnetaan isoflavoneiksi kutsuttu kasviyhdisteryhmä. Puna-apilan neljä runsainta isoflavonia ovat biokaniini A, formononetiini, genisteiini ja daidtseiini. Pitoisuudet vaihtelevat kasvinosittain: tutkituissa näytteissä lehdet olivat keskimäärin runsain lähde (noin 5,96 mg/g kuiva-ainetta), kukinnot noin 1,78 mg/g ja varret noin 1,10 mg/g. Tämä on kasvikemiallinen havainto kasvin koostumuksesta.
Hyvä tietää
Puna-apila on tavallinen ravinto- ja rehukasvi, ja kukintoja on käytetty juomissa ja ruoan koristeena pitkään. Suuria määriä tuoretta apilaa ei kuitenkaan kannata syödä kerralla, kuten ei muitakaan villikasveja. Jos käytät säännöllisesti reseptilääkkeitä, olet raskaana tai imetät, keskustele lääkärin tai apteekin kanssa ennen kuin otat käyttöön uuden ravintolisän.
Wellvitan Menoflora sisältää puna-apilauutetta.
Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota eikä terveellisiä elämäntapoja. Suositeltua päivittäistä annosta ei saa ylittää.
