Ingrediens
Pellava on yksi ihmiskunnan vanhimmista viljelykasveista. Samasta hennosta kasvista on saatu sekä liinavaatteen kuitu että pieni, kiiltävä siemen, joka on edelleen tuttu näky leivässä ja puurokulhossa. Tässä artikkelissa käydään läpi, millainen kasvi pellava on, miten siitä on perinteisesti tehty kangasta, mitä eroa on kokonaisilla siemenillä, rouheella ja öljyllä, ja mitä Ruokavirasto suosittelee pellavansiementen käyttömääristä.
Millainen kasvi pellava on?
Pellavan tieteellinen nimi on Linum usitatissimum, ja se kuuluu pellavakasvien heimoon (Linaceae). Lajinimi usitatissimum tarkoittaa latinaksi suunnilleen ”mitä käytetyin”. Nimi on hyvä sisäänkäynti koko kasviin: harva viljelykasvi on palvellut ihmistä yhtä monella tavalla kuin pellava, jonka varresta on saatu kuitu, siemenestä ruokaa ja siemenestä puristetusta öljystä maalin sideaine.
Pellava on yksivuotinen ruoho. Farmitin kuvauksen mukaan se on ”noin puolimetriä korkea, hoikka ruoho, jonka päässä on harsu kukinto”, ja ”kukat ovat sinisiä tai valkeita”. Suomalaisilla pelloilla tutuin näky on vaaleansininen kukkameri, joka värittää lohkon kesken kesän. Varsi on ohut ja suora ja haarautuu vasta latvasta, mikä on juuri se ominaisuus, jonka takia kasvista saa pitkää kuitua.
Viljelyssä erotetaan kaksi eri suuntaan jalostettua muotoa. ”Kuitupellavalla on pitkä korsi ja pienemmät siemenet kuin öljypellavalla”, kuvaa Farmit. Kuitupellava kasvatetaan tiheässä, jotta varsi venyy pitkäksi ja haaroittuu mahdollisimman vähän; öljypellava taas jalostetaan siemensadon ehdoilla. Kaupan pellavansiemenet ja pellavarouhe tulevat öljypellavasta.
Pellava tekstiilikasvina
Pellava oli yksi ensimmäisistä kuiduista, joista ihminen oppi kutomaan kangasta, ja sana liina on seurannut kasvia kieleen asti: liinavaate on alun perin nimenomaan pellavasta kudottua. Kasvia on viljelty Suomessa pitkään. Farmitin mukaan ”Suomessa pellavaa on viljelty 1500-luvulta lähtien. Suurimmillaan viljely oli 1700-luvulla, jolloin pellavakangas oli Suomelle tärkeä vientituote.” Nykyisin kuitupellavan ala on Suomessa enää muutamia satoja hehtaareja, pääosin Pohjanmaalla.
Pellavan käyttö ulottuu kauas esihistoriaan. Kaukasuksella, nykyisen Georgian alueella sijaitsevasta luolasta on löydetty värjättyjä pellavakuituja, joiden perusteella villistä pellavasta on tehty liinamaista kangasta jo kymmeniätuhansia vuosia sitten. Muinaisessa Egyptissä liinakangasta käytettiin muun muassa muumioiden käärinliinoina ja hautavaatteina, ja maailman vanhimpiin säilyneisiin kudottuihin vaatekappaleisiin kuuluva Tarkhanin mekko, joka on ajoitettu noin vuosille 3482–3102 eaa., on tehty pellavasta.
Tämä on pellavan aliarvostetuin puoli. Kuidun irrottaminen varresta oli aikanaan yksi maatalousvuoden raskaimmista töistä, ja siihen liittyvä sanasto elää yhä.
Nyhtämisestä häkilöintiin
Elävän perinnön wikiluettelo kuvaa vaiheet järjestyksessä. Ensin tulee nyhtäminen: ”Elokuussa, noin sadan päivän päästä kylvöstä, pellavan varret nyhdetään juurineen maasta.” Kasvia ei siis niitetä, vaan se vedetään ylös juurineen, jotta kuitu säilyy koko varren mitalta yhtenäisenä.
Seuraava vaihe on liotus eli haudonta. Varret pantiin veteen painojen alle useiden viikkojen ajaksi; Asikkalan kotiseutuyhdistyksen kuvauksen mukaan ”piot liotettiin yleensä painon alla kylän yhteisessä liossa”. Vedessä varren pehmeät osat alkavat hajota, ja kuitu irtoaa puumaisesta ytimestä.
Kuivumisen jälkeen seuraa loukutus ja lihtaus: ”Pellavan varret loukutetaan ja lihdataan eli niitä hakataan puisilla, penkkimäisillä ja kannellisilla loukuilla.” Isku murtaa varren puuosan pätkiksi, jotka varisevat pois kuidun seasta. Viimeinen vaihe on häkilöinti, jossa kuitu vedetään yhä tiheämpien piikkirivien läpi. ”Häkilä on lauta, jonka päihin on hakattu n. 10x10 cm alalle tiheästi teräviä, ohuita nauloja/piikkejä”, wikiluettelo kertoo. Vasta tämän jälkeen kuitu oli valmis kehrättäväksi.
Korjuun ajoitus ratkaisee, millaista kuitua saadaan. Farmitin mukaan hienoin kuitu saadaan ”noin 20 vrk täyden kukinnan jälkeen”, kun taas karkeampaa kuitua varten kasvusto ”nyhdetään tai niitetään noin 30–35 vrk täyden kukinnan jälkeen”. Muutaman viikon ero pellolla näkyy siis suoraan valmiin langan hienoudessa.
Pellavaperinne Suomessa ja Baltiassa
Pellavan käsittely oli kotitalouksissa erityisesti naisten työtä, ja Hämeestä sekä Pohjois-Karjalasta toimitettiin hyvälaatuista pellavaa myyntiin asti. Sama perinne jatkuu Suomenlahden eteläpuolella: Baltiassa pellavaa on viljelty arkeologisten löytöjen perusteella jo esihistoriallisella ajalla, ja 1700- ja 1800-luvuilla Latviasta tuli merkittävä pellavakuidun ja liinakankaan viejä. Liinavaatteella on siellä yhä vahva asema kansanperinteessä, muun muassa morsiamen kapioissa.
Kokonaiset siemenet, rouhe ja öljy
Pellavansiemen on kova, kiiltävä ja kuoreltaan tiivis. Siemenessä on rasvaa, valkuaisainetta ja kuitua, ja rasvasta suuri osa on alfalinoleenihappoa (ALA), joka on monityydyttymätön omega-3-rasvahappo.
Ero kokonaisen siemenen ja rouheen välillä on ennen kaikkea säilyvyyskysymys. Kokonaisessa siemenessä ”herkästi hapettuvat rasvahapot ovat suojassa kuoren sisällä”, kuten Hyvinvointia pellavasta -sivusto asian muotoilee. Kun siemen rouhitaan tai jauhetaan, kuori rikkoutuu ja rasva joutuu kosketuksiin ilman, valon ja lämmön kanssa. Siksi pellavarouhe härskiintyy selvästi nopeammin kuin kokonainen siemen, ja avattu rouhepussi kannattaa käyttää ripeästi.
Öljyjä on kaksi eri käyttötarkoitusta varten, vaikka ne tulevat samasta siemenestä. Ruokakäyttöön tarkoitettu pellavansiemenöljy puristetaan kylmänä ja pullotetaan mahdollisimman vähällä hapen kosketuksella. Maalaus- ja puunkäsittelykäyttöön tarkoitettu vernissa eli liinaöljy taas käsitellään toisin, ja se on tarkoitettu kovettumaan pinnalle, ei syötäväksi. Ruokaöljyn pullo kannattaa siis lukea tarkkaan.
Näin pellavatuotteet säilyvät
Ruokaöljyistä pellavansiemenöljy on herkimmästä päästä. Elixin ohjeen mukaan ”pellavaöljy on herkkä kuumuudelle, valolle ja hapelle”, ja siksi se kannattaa ”säilyttää viileässä ja pimeässä paikassa, esimerkiksi jääkaapissa”. Korkki suljetaan tiiviisti jokaisen käytön jälkeen.
- Kokonaiset siemenet säilyvät huoneenlämmössä kuivassa ja valolta suojattuna.
- Rouhe säilyy paremmin jääkaapissa, ja pakkaus kannattaa sulkea huolella.
- Avaamaton öljypullo kestää huoneenlämmössä, avattu kuuluu jääkaappiin ja käytetään muutamassa viikossa.
- Härskiintyneen öljyn tunnistaa hajusta ja mausta: se muuttuu pistäväksi ja kitkeräksi.
Pellavansiemenet keittiössä
Keittiössä pellavansiemen on ennen kaikkea leivonnan ja aamiaisen aines. Kokonaisia siemeniä sirotellaan ruisleivän ja sämpylöiden pinnalle, jossa ne paahtuvat paistossa. Rouhetta sekoitetaan taikinaan, puuroon, jogurttiin ja myslin joukkoon, ja se antaa mietoa pähkinäistä makua.
Käytännöllisin yksittäinen käyttötapa on pellavamuna, jolla korvataan kananmuna leivonnassa. Ohje on yksinkertainen: yksi ruokalusikallinen rouhittua pellavansiementä ja kolme ruokalusikallista vettä. ”Sekoita pellavarouhe ja vesi käsin tai koneella ja anna seistä noin 5–15 minuuttia, tai niin kauan, että siitä muodostuu limamainen tahna”, Elixi neuvoo. Seos toimii taikinassa lähinnä kosteutena ja sitojana, ei kohottajana, joten rakenne jää tiiviimmäksi kuin kananmunalla ja taikina voi kaivata hieman lisää öljyä.
Pellavansiemenöljyä käytetään kylmänä: salaatinkastikkeeseen, keiton pinnalle tai puuroon annosteltuna. Paistamiseen se ei sovi.
Turvallinen käyttömäärä: Ruokaviraston suositus
Pellavansiemenistä on syytä tietää yksi konkreettinen asia, ja siitä on olemassa viranomaisen oma ohje. Ruokavirasto kertoo, että ”pellavansiemenet sisältävät luontaisesti syanogeenistä glykosidiä, linamariinia. Linamariini hajoaa ruoansulatuksessa, jolloin siitä vapautuu syaanivetyhappoa eli syanidia.” Virasto huomauttaa myös, että ”linamariini imeytyy helpommin pellavansiemenrouheesta kuin kokonaisista siemenistä”, mutta että ”myrkyllisen syanidin vapautuminen on kuitenkin niin hidasta, että pitoisuudet elimistössä eivät kohoa vaaralliselle tasolle ellei rouhetta syödä hyvin suuria kerta-annoksia”. Kuumennus vähentää syaanivedyn muodostumista tai estää sen kokonaan paahdetuissa pellavatuotteissa.
Toinen peruste ohjeelle on raskasmetallit. Ruokaviraston mukaan ”pellavalla kuten myös joillakin muilla öljykasveilla on luontainen ominaisuus kerätä siemeniinsä maaperän raskasmetalleja, etenkin kadmiumia”.
Itse suositus kuuluu Ruokaviraston omin sanoin näin:
Suosituksen mukaan aikuisten tulisi käyttää päivässä enintään 2 ruokalusikallista (noin 15 g) pellavan- tai muiden öljykasvien siemeniä, tuotteita vaihdellen. Lasten annos voi olla noin puolet aikuisten annoksesta (1 ruokalusikallinen, 6–8 g). Pellavansiemeniä sellaisenaan, rouheena tai liuotettuna ei suositella lainkaan imeväisikäisille, eikä raskaana oleville tai imettäville.
(Ruokavirasto: Pellavansiementen linamariini, päivitetty 5.9.2023.)
Ohjeen käytännön merkitys on se, että pellavansiemen on jokapäiväinen ruoka-aine, jolle on silti annettu selkeä enimmäismäärä. Kaksi ruokalusikallista on aika pieni annos: se on suunnilleen se määrä rouhetta, joka menee yhteen puuroannokseen tai leipätaikinaan yhtä leipää kohti. Jos käytät sekä leipää, puuroa että myslin päälle sirotettua rouhetta, päivän kokonaismäärä kertyy huomaamatta. Suositus koskee myös muita öljykasvien siemeniä yhdessä, eli tuotteita kannattaa vaihdella.
Ruokavirasto katsoo, että ”öljysiementen nykyinen suositeltu käyttömäärä on riittävän alhainen suojelemaan kuluttajaa sekä raskasmetallien että linamariinin aiheuttamilta terveyshaitoilta”. Jos käytät säännöllisesti reseptilääkkeitä, keskustele ruokavalion muutoksista lääkärisi kanssa.
Pellava Wellvitan valikoimassa
Wellvitan Mucoforte sisältää kylmäpuristettua pellavansiemenöljyä ja Prostabona Plus pellavansiemenuutetta.
Ravintolisä ei korvaa monipuolista ruokavaliota eikä terveellisiä elämäntapoja.
